lauantai 18. joulukuuta 2010

hairahduin kun kuulin sen ulvahduksen,
aivastus kohti hiusrajaa
pöläytti minut tiehen.
hairahdus kieli korvilleni,
kielen korvien sisään lipitti
tärykalvoja myrkyillä
hairahdus ja pienin tuulenpuuska
pienin tulenpuuska sytytti lukemaan
niin tien päällä pihisin salaa
ja selailin kylttejä
niissä luki vailla verta
jokin puraisi sormeen.
vertailin vastusta jätettyyn vastuuseen
kunnes päätin

mennä aamulla suihkuun.

kirjoitin tulevaisuuden paperille

huoltajan kehtoon
kaipaat lämpöä, hallitsematonta puuskaa
jossa hyppäät ylös etkä palaa maanpintaan

ennen kuin huimaa

minulla on olemassa tiiliseinä kattoni päällä
siitä pääsee ohitse kaupan tikkaita pitkin.
voi huh huh, mikä tuuli virtaa
kuin puro, joka vie pullopostinkin umpikujaan

en ole koskaan lähettänyt pullopostia edes itselleni

--miksi pulloposti on niin kiintoisa?
miksi tuntuu synkältä avata tuntematon kirje?

kumina ei kuullosta mausteelta
minä kumisen, kun pulloni hukkuu.

rankaista itseään muovaamaan jalanjälki liejuun lian keskelle,
tanssia tangoa reiveissä.
ahdistuksen,
vaiko rakkauden päämääränä olla löytää iskevin vertauskuva
ja lainata sitä internetissä;
löytää lyijykynä, jonka päässä on vielä pyyhekumia jäljellä

tämä ei ole minun
ainoastaan kasvottoman nuoren pojan.
miksi tuntemattomuus on ahdistavaa?
ja tuntematonta kohtaan tuntee

istuisin öisin linja-autossa
sadan metrin säteellä asukkaat kodeissa
koodikielellä arpailisi lottorivejä

tunteenpuuska puuskutan, puhallan aivojakin niskat jumissa
(jumitan aukiolla kunnon tumuissa)
sanoi minulle tuo vanha silmukka, otti ja petti
sieltä löysin itseni, särkyneenä viemärin pohjasta

sirpaleet ja pelkkä etiketti


huusin hulluna hampaiden haloista -
hetki sitten halusin vielä jotain muuta

kumisen kuplien seassa
kuin myös tuo sairas väri minun edessä
hyi

minä oksennan

tiistai 19. lokakuuta 2010

Hei

Miksei jokainen kohtaa yksinäisyyden pelkoa. Vai kohtaako? Kyynelehtivätkö kaikkien silmät, koska luulevat tässä käyvän kuitenkin huonosti. Heille soitetaan, heidät pyydetään kahville. Heidät pyydetään juhliin. He saavat juhlat, heidän kertomuksille nauretaan, mutta mistä lähtien ajattelemattomuudesta on tullut etu?

Minä tänä yönä pelkään yksinäisyyttä. Sitä ettei kukaan enää soita minulle, pitää vain sinä tyttönä, joka on hukassa itsensä kanssa, jolle kehotetaan "tule vaan mukaan," mutta kuitenkin jätetään hälläväliksi, soitanko vai en. Koska muut eivät ainakaan aio.

Olen se taustalla oleva sisukas, lastensadusta poimittu tasajalkaa pomppiva pikkupupu, joka huutaa käsi ojossa "poimikaa minut, minäkin haluan", samalla kun muut, isommat puput työntää kyynärpäitään eteen eivätkä ota kuuleviin korviin. Luulisi korvien olevan kuitenkin sen verran suuret, että voisivat vilkaista, edes hymyillä. Se, ketä ei huolita mukaan jousiammuntaleikkihin, paitsi silloin kun kenestäkään muusta ei ole seuralaiseksi.

Silloin sitä rakastetaan. Silloin avataan sydäntä, ohjataan tarkkaan miten nuoli asetetaan aseen väliin. Otetaan käsistä kiinni ja varmistetaan, että nuoli pamahtaa kohteeseen ja onni puhkeaa, tuntuu, ettei koskaan ole muuta halunnut.
Kuinka se kaipaus, se joka öinen ikävä ja tyhjyys täydentyy aidolla hymyllä ja katseen kohtaamisella, sillä että toinen sanoo että hei, oot hyvä tyyppi.

- Kunnes luvataan soitella "soitan sulle huomenna," joka purkaantuu pelkkänä koukkuna, saalis irtoaa kun pääsee yksin linja-autoon. Kuinka salaisesti tietää syötin olevan liian hyvä ollakseen totta. Niinpä, kun sen saa suuhun, huomaakin sen olevan pelkkää muovia.

Tunsin yhden ihmisen, sellaisen vahvan syötin omistavan. Hän itse katkaisi siiman ja minä vajosin pohjaan koukku suussa. Se teki kipeää ja huusin sitä pitkän ajan, kunnes tajusin että haavankin, joka lävisti limakalvostoni kuten myös oikean korvani, joka oli tuhonnut puolet kuulostani sekä osan lämpimänpunaisista ikenistäni, omaavan vaihtoehdon silti paraantua.


Hengitän ihmisiä. Kun niitä ei ole lähellä liian pitkään, silmäni eivät pysy auki ja tuntuu, että ihossa olevat varhaisrypytkin syvenee ja kasvoluustoni korostuu. Painan itseäni hitaasti maan rajaa kohti, kunnes minusta näkyy enää puolet ja pahimmassa tapauksessa ei mitään, mutta kuulen vielä himmeästi lauantai-illan juhlista.

Kun kyyneleet valuvat hetkittäin pitkin nenävartta ja toisinaan silmästä toiseen, tuntee olevansa elokuvassa koska kaikki on hiirenhiljaista. Kyyneleeni näkevät ainakin kolmestasadastayhdeksästäkymmenestä seitsemänsataakahteenkymmeneen, minä taisin jäädä välitielle, viiteensataanviiteenkymmeneenviiteen. Ainakin näin syksyllä, puhumattakaan talvesta.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Kirkkaus kauniissa kuvitelmassa, kauniissa mielessä
yksilönä kunnes riippuvaisuus todistaa päätelmän vääräksi
väärän oikeasta
oikeuden ajatusrikoksesta, ja pian huomautus ratsastaa takaisin
tervetulemattomaan kotiin
räiskyvänä silmien sulkemista vailla olevana salamana ja jopas,
auringonpimennys on jo meillä.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Se tunne, kun on onnensa kukkuloilla, ja kaikki tuntuu niin hienolta, niin hienolta että haluaisi halata koko maapalloa, saada kaikki olemassa oleva omaan syleilyyn ja ajatella, että kaikki on hyvin; samalla kun tietää sen kaiken olevan mahdotonta, on ahdistavin tunne ikinä.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

kauriiden sorkkien jäljet peittyvät, kun ruohikko hämää etsiän.
peittoamalla rajummatkin unelmat, se onnistuu pelkällä tekemättömyydellä
mutta peittyvätkö myös teot, kun jatkaa helpoimmalla radalla juoksua?
saako itsensä piiloon, kun huomaa vetäneen lyhyimmän tikun

viimeinen peitto on myyty vuoden likaisimmalle maakarille.
mitä sitten tekee, kun jääkin alasti seisomaan kadunvarteen;
kauris on ajautunut tuoreeseen betoniin ja laumakin on jättänyt hyvän aikaa sitten.