Hei

Miksei jokainen kohtaa yksinäisyyden pelkoa. Vai kohtaako? Kyynelehtivätkö kaikkien silmät, koska luulevat tässä käyvän kuitenkin huonosti. Heille soitetaan, heidät pyydetään kahville. Heidät pyydetään juhliin. He saavat juhlat, heidän kertomuksille nauretaan, mutta mistä lähtien ajattelemattomuudesta on tullut etu?

Minä tänä yönä pelkään yksinäisyyttä. Sitä ettei kukaan enää soita minulle, pitää vain sinä tyttönä, joka on hukassa itsensä kanssa, jolle kehotetaan "tule vaan mukaan," mutta kuitenkin jätetään hälläväliksi, soitanko vai en. Koska muut eivät ainakaan aio.

Olen se taustalla oleva sisukas, lastensadusta poimittu tasajalkaa pomppiva pikkupupu, joka huutaa käsi ojossa "poimikaa minut, minäkin haluan", samalla kun muut, isommat puput työntää kyynärpäitään eteen eivätkä ota kuuleviin korviin. Luulisi korvien olevan kuitenkin sen verran suuret, että voisivat vilkaista, edes hymyillä. Se, ketä ei huolita mukaan jousiammuntaleikkihin, paitsi silloin kun kenestäkään muusta ei ole seuralaiseksi.

Silloin sitä rakastetaan. Silloin avataan sydäntä, ohjataan tarkkaan miten nuoli asetetaan aseen väliin. Otetaan käsistä kiinni ja varmistetaan, että nuoli pamahtaa kohteeseen ja onni puhkeaa, tuntuu, ettei koskaan ole muuta halunnut.

Kuinka se kaipaus, se joka öinen ikävä ja tyhjyys täydentyy aidolla hymyllä ja katseen kohtaamisella, sillä että toinen sanoo että hei, oot hyvä tyyppi.

- Kunnes luvataan soitella "soitan sulle huomenna," joka purkaantuu pelkkänä koukkuna, saalis irtoaa kun pääsee yksin linja-autoon. Kuinka salaisesti tietää syötin olevan liian hyvä ollakseen totta. Niinpä, kun sen saa suuhun, huomaakin sen olevan pelkkää muovia.

Tunsin yhden ihmisen, sellaisen vahvan syötin omistavan. Hän itse katkaisi siiman ja minä vajosin pohjaan koukku suussa. Se teki kipeää ja huusin sitä pitkän ajan, kunnes tajusin että haavankin, joka lävisti limakalvostoni kuten myös oikean korvani, joka oli tuhonnut puolet kuulostani sekä osan lämpimänpunaisista ikenistäni, omaavan vaihtoehdon silti paraantua.

Hengitän ihmisiä. Kun niitä ei ole lähellä liian pitkään, silmäni eivät pysy auki ja tuntuu, että ihossa olevat varhaisrypytkin syvenee ja kasvoluustoni korostuu. Painan itseäni hitaasti maan rajaa kohti, kunnes minusta näkyy enää puolet ja pahimmassa tapauksessa ei mitään, mutta kuulen vielä himmeästi lauantai-illan juhlista.

Kun kyyneleet valuvat hetkittäin pitkin nenävartta ja toisinaan silmästä toiseen, tuntee olevansa elokuvassa koska kaikki on hiirenhiljaista. Kyyneleeni näkevät ainakin kolmestasadastayhdeksästäkymmenestä seitsemänsataakahteenkymmeneen, minä taisin jäädä välitielle, viiteensataanviiteenkymmeneenviiteen. Ainakin näin syksyllä, puhumattakaan talvesta.